*

Toni Vuorinen Järkipolitiikkaa

Kiinteät ja kelluvat valuuttakurssit sekä 90-luvun eurolama

  • Kuvio 1
    Kuvio 1
  • Kuvio 2
    Kuvio 2
  • Kuvio 3: Ruotsin Stibor 3kk vs. Euribor 3kk
    Kuvio 3: Ruotsin Stibor 3kk vs. Euribor 3kk

Kirjoitin pari kuukautta sitten tekstin, jossa ehdotin Suomen euroeron eli Fixitin selvittämistä. Kyseisen tekstin saama vastaanotto yllätti minut. En olisi uskonut, että saisin herätettyä asiasta näin paljon huomiota. Peukku sille. Eurosta tulee käydä analyyttista keskustelua ja ilokseni voin huomata näin myös tapahtuneen.

Eurokeskustelua haittaa kuitenkin muutamat olkiukot, joista kuulen aina välillä puhuttavan. Ensimmäinen on se, että ei noteerata eroa kiinteiden ja kelluvien valuuttakurssien välillä.

Selitin edellisessä tekstissäni, että markkaan siirryttäessä siitä tulisi tehdä kelluva. Tästäkin huolimatta kommenttia tuli D-vitamiinin perään haikailusta. D-vitamiinilla tarkoitetaan tässä kohtaa devalvaatiota. Näinpä lienee tarpeen selittää kelluvan ja kiinteän valuuttakurssin ero.

 

Kiinteä valuuttakurssi

Kiinteä valuuttakurssi tarkoittaa sitä, että valuutan arvo on sidottu johonkin toiseen valuuttaan tai esimerkiksi valuuttakoriin. Tällöin keskuspankin tulee tehdä sellaista rahapolitiikkaa, että kurssi toiseen valuuttaan pysyy samana. Mikäli valuutan arvoa tarvitsee heikentää pitääkseen valuuttakiinnityksen ennallaan, keskuspankki voi loputtomasti painaa uusia seteleitä ja sitä kautta heikentää valuutan arvoa. Se voi myös laskea korkoa heikentääkseen valuuttaa. Mikäli valuutan arvoa tarvitsee vahvistaa pitääkseen valuuttakytköksen ennallaan, keskuspankki voi käyttää tähän valuuttavarantoaan ostamalla markkinoilta kiinnitetyllä valuutalla omaa valuuttaansa.

Keskuspankki voi myös valuuttaa vahvistaakseen nostaa korkoa. Tätä tehtiin mm. 1990-luvun alussa, jolloin Suomen pankki noudatti ns. vahvan markan politiikkaa ja puolusti kiinteää markkaa agressiivisesti kaksinumeroisilla koroilla. (Katso kuvio 1) Tämän vuoksi monet ajattelevat oman kansallisen valuutan tarkoittavan automaattisesti korkeita korkoja. Näin saattaa toki käydä, mikäli rahapoliittiseksi tavoitteeksi valitaan kiinnittää valuuttakurssi johonkin toiseen valuuttaan. Tämä saattaa pakottaa nostamaan korkoja todella korkealla. Kiinteän valuuttakurssin kanssa voi käydä myös niin, ettei keskuspankki pysty pitämään valuuttakurssia yllä esimerkiksi valuuttavarannon loppuessa. Suomessa tämä tapahtui 1990-luvun alussa, jolloin markka oli pakko päästää kellumaan (syyskuu 1992), kun sitä oli jo kerran devalvoitu.

Esimerkiksi ennen euroa on ollut käytössä monta kiinteiden valuuttakurssien järjestelmää, jossa valuuttakurssit olivat keinotekoisesti kiinnitetty toisiinsa. Menneisyydessä ajateltiin, että valuuttakursseja kannattaa kiinnittää ja niitä kannattaa kontrolloida, sillä ne tuovat vakautta. Sen seurauksena niitä devalvoitiin 10 vuoden välein. Eurokin on tavallaan tilanne, jossa kaikkien euromaiden (pl. Saksa) valuutat ovat sidottu Saksan markkaan. Toki EKP:n rahapolitiikka ei ole täysin Saksan päätettävissä, vaan euro on (kuvitteellista) Saksan markkaa heikompi.

 

Kelluvat valuuttakurssit

Kelluvaa valuuttakurssia käytettäessä valuutan ulkoinen arvo määräytyy markkinaehtoisesti kysynnän ja tarjonnan mukaan. Esimerkiksi Ruotsin kruunu on kelluva valuutta. Tuolloin keskuspankilla on usein inflaatiotavoite, jonka perusteella se säätelee korkoja. Joskus kuulee väitteitä, jonka mukaan Suomessa olisi korkotaso selkeästi korkeampi oman valuutan oloissa. Tämäkin liittyy siihen, että pidetään virheellisesti Suomen eurojäsenyyden vaihtoehtona kiinteää markkaa.

Kelluvien kurssien maailmassa ei devalvoida, vaan silloin valuutalla on joka hetki ”oikea” markkinahintainen arvo, eikä tule tilannetta, jossa valuuttaa jouduttaisiin hätäpäisesti 10-15 % devalvoimaan tai revalvoimaan. Suomellakin oli kelluva markka käytössä 1990-luvun alussa. Sen sanotaan olleen tie ulos 90-luvun lamasta Nokian nousun ohella. Kellunta ei toki ollut puhdas, vaan keskuspankki tasoitti vaihteluita varsin menestyksellisesti ja tätä kutsutaan hallituksi kelluttamiseksi. Ruotsi on jatkanut samanlaista politiikkaa jättäytyessään rahaliiton ulkopuolelle. Ruotsin korkotaso on ollut samaa tasoa euroalueen kanssa. (Kuvio 3)

 

Valuuttahyökkäykset

Joskus kuulee myös väitteitä, että ”markka olisi ”Sorosten sun muiden spekulanttien jatkuva kohde ja sitä vastaan hyökättäisiin”. Kuitenkin vain kiinteää valuuttakurssia vastaan voi hyökätä. Kiinteä valuuttakurssi on tavallaan keinotekoinen kiinnitys, jossa on manipuloitu markkinahintaista valuuttakurssia keskuspankin toimesta valuuttavarannon ja/tai korkotason avulla. Sen sijaan kelluvaa valuuttakurssia vastaan ei voi hyökätä, sillä pääomaliikkeet heijastuvat kelluvan valuutan ulkoiseen arvoon reaaliajassa. Tottakai on mahdollista spekuloida valuutan tulevaa arvoa ja näin sijoittajat tekevätkin (siinä missä tekevät myös osakkeiden kanssa), mutta hyökkäys ei ole mahdollista valuuttaan, jonka arvo määräytyy markkinaehtoisesti kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kelluvaa kurssia keskuspankki ei joudu koskaan puolustamaan, koska silloin keskuspankilla ei ole tavoitetta valuuttakurssille.

 

Onko euro kiinteä vai kelluva?

Yhteisvaluutta euro on Suomen (ja muiden euromaiden) näkökulmasta tavallaan kiinteän ja kelluvan valuuttakurssin yhdistelmä. Suomella on kiinteä valuuttakurssi muihin euromaihin nähden, mutta euro on itsessään kelluva valuutta. Virallisesti EKP:n tavoite on pitää inflaatio hivenen alle kahdessa prosentissa. Ero siihen, että Suomella olisi oma kelluva valuutta on siinä, että euro vastaa Suomen taloudellista tilaa vain aivan satunnaisesti. Meillä ei myöskään ole omaa rahapolitiikkaa, vaan rahapoliitttinen valta on luovutettu EKP:lle. EKP:n on taas mahdotonta tehdä optimaalista rahapolitiikkaa 19 erilaiselle taloudelle. Keskeisin ero kelluvan euron ja kelluvan markan välillä onkin siinä, että kelluvan markan ulkoinen arvo vastaa aina Suomen talouden tilaa. Sen sijaan kelluva euro on Suomen (ja muiden euromaiden pl. Saksa) kannalta käytännössä täysi satunnaisgeneraattori, joka hyvällä tuurilla vastaa joskus Suomen talouden tilaa. Kumpi on parempi?

Monet ajattelevat varmasti kelluvan kurssin olevan epävakaa, sillä kysyntä ja tarjonta eivät säily maailmassa muuttumattomina. Keskuspankki voi tasoittaa vaihteluita ja tehdä hallittua kelluttamista. Toisaalta kannattaa miettiä, että entä sitten sellainen kiinteä kurssi, jota devalvoidaan kymmenen vuoden välein? Se on paljon suurempi riski, koska kiinteän kurssin olosuhteissa ihmiset ovat uskoteltuja siihen, että kiinteä kurssi säilyy. Heillä on ollut kaikki syy luottaa siihen, että kiinteä kurssi pitää. Esimerkiksi 1990-luvun alussa Suomen Pankki joutui lopulta päästämään markan kellumaan, jolloin monet ulkomaisessa valuutassa alhaisempien korkojen takia lainaa ottaneet joutuivat velkavankeuteen, koska markka heikkeni. Tämä on yksi syy, miksi velkaa ei tulisi koskaan ottaa toisen maan valuutassa suojautumatta valuuttakurssiriskiltä.

 

90-luvun lama ensimmäinen eurolama

90-luvun lama oli oikeastaan ensimmäinen eurolama, sillä markka oli tuolloin kytketty Euroopan valuuttayksikköön (ECU), joka muistutti hyvin paljon nykyeuroa. Kyseisessä systeemissä toki saattoi tulla tilanne, jossa ei enää pystytty puolustamaan kiinteää valuuttakurssia, mutta valitettavasti Euroopassa on aina leikitty valuuttaleikkiä. Yhteistä eurossa ja ECU:ssa on se, että valuuttakurssi ei jousta, vaan ainoastaan työttömyys joustaa. Pääsimme 90-luvun lamasta ulos irroittamalla markan protoeurosta eli ECU:sta ja laittamalla markan kellumaan. (Kuviot 1 ja 2)

Keinotekoisesti toisiinsa kiinnitettyihin kiinteisiin valuuttakursseihin ei siis todellakaan ole enää paluuta. Valitettavan usein Suomessakin pidetään eurojäsenyyden vaihtoehtona kiinteää markkaa. Tähän vedoten jopa ministeritasolta kuuluu väitteitä, jonka mukaan euroon liittymisen myötä Suomen mahdollisuus vaikuttaa oman valuuttansa kehitykseen olisi lisääntynyt. On tietenkin totta, että kiinteän markan aikana Suomen Pankin piti tehdä sellaista rahapolitiikkaa, jolla markan kurssi pysyy kiinteänä. Tämä on kuitenkin täysin oma valinta ja ollut meidän oma päätös. Sen sijaan euroon liittyessämme annoimme rahapolitiikkamme Euroopan Keskuspankin päätettäväksi. Toki Suomella on edustus EKP:ssa, mutta minimaalinen valta päättää EKP:n tekemästä rahapolitiikasta. Omassa valuutassa saamme itse täysimääräisesti päättää, minkälaista rahapolitiikkaa harjoitamme.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat